isä

Minun piti julkaista tämä kirjoitus ennen isänpäivää. Kertoa kepeästi, kuinka upea elämänvaihe  on olla mummu ja ukki kahdelle pienelle pojalle. Ihastella erityisesti pian 3-vuotiaan, ensimmäisen lapsenlapsemme kehittymistä: hänen hullunkurisia sanojaan, alkavaa uhmaikää.

Tahalliset tai tahattomat hölmöilyt hymyilyttävät, koska lapset ovat lapsia.

Olen työskennellyt puolitoista vuotta Lapin Muistiyhdistyksessä muistiasiantuntijana ja oppinut, kuinka vähän ymmärrän omasta käytöksestämme muistisairauteen sairastuneita kohtaan.

Onko oma läheinen isä vai herra Alzheimer? Miten me kohtelemme muistisairauteen sairastuneita?

Pari viikkoa sitten olin Rovaniemen Eläkeliiton tilaisuudessa ja esitykseni alkuun hyödynsin 50-vuotiaan Eläkeliiton omaa materiaalia, jossa lapset pohdiskelevat vaikeita asioita.

Yleisöä nauratti, ja kun kysyin miksi, moni sanoi, että lapset vastaavat niin hauskasti kysymyksiin.

Jos muistisairauteen sairastunut vastaisi, että eläkeläiset asuvat Tapiolassa tai Ruoholahdessa tai tietty vanhojen kodissa, me emme pidä vastauksia hupaisina.

Kun pian 3-vuotias unohtaa leikkiessään pissahätänsä ja pissat osuvat kiireessä lähes pottaan, mummulla riittää kärsivällisyyttä siivota paikat, heittää kastunut matto pyykkikoneeseen, sillä sehän on automaatti ja pesee lähes itsekseen maton.

Entä kun muistisairauteen sairastunut ei muista mennä ajoissa vessaan, housut ja matto kastuvat, peseekö pyykkikone lähes itsekseen maton – epäilen.

Omalla Risto-papallani sanat katosivat aikanaan tai menivät sekaisin. Kun hän tarvitsi housuihinsa henkselit, hän pyysi tulitikkuja ja lapsena en ymmärtänyt, miksi joku aikuinen voi sanoa aivan eri asioita kuin tarkoittaa.

Ja sitten pappa raivostui.

Muistisairaus voi muuttaa sairastuneen kykyä hillitä reaktioitaan. Itku ja nauru ovat herkässä tai tunteiden käsitteleminen on vaikeaa.

Sanat voivat kadota tai sairastunut ei ymmärrä kuulemaansa oikein.

Voit lukea muistisairauksista tästä.

Pian 3-vuotias ja oma isäni olivat yhtä aikaa kylästelemässä Rovaniemellä. Toinen oppii joka päivä uutta ja toinen kadottaa toimintakykyään. Toisen taitoja ihastellaan, mutta toisen taidottomuus aiheuttaa aivan toisenlaista reagointia.

Puhun työssäni paljon muistisairaan kohtaamisesta. Että pitäisi nähdä ihminen eikä määritellä ihmistä sairauden kautta,

kohdella muistisairauteen sairastunutta niin kuin mekin toivoisimme, että meitä kohdeltaisiin.

Voit lukea muistisairaan ihmisen kohtaamisesta tästä.

Se vain on pahuksen vaikeaa.

Soitin isälle isänpäivänä. Isän sanat olivat kadoksissa ja isällä tuli itku.

Myöhemmin mietin, kumman kanssa yritin keskustella – isän vai herra Alzheimerin? Suhtauduinko  arvostavasti niin kuin olen muille opettanut?

Se muuten on pahuksen vaikeaa.

Kirjoittaja on Lapin Muistiyhdistyksen asiantuntija Maarit Simoska.