Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on järkyttänyt eurooppalaista turvallisuusjärjestelmäämme. Se on rikkonut arkeamme, tuonut pelkoa ja ahdistusta sekä avuttomuutta kohdata jotain sellaista, mihin meillä ei ole riittävästi ymmärrystä.
Ei kenelläkään ole.
Me emme tiedä, miten muistisairas kokee tilanteen.
Sotauutiset Ukrainasta ja Venäjältä vyöryvät myös muistisairaan maailmaan television ja radion välityksellä. Emme kykene suojaamaan heitä muistoilta, jotka nousevat talvisodasta, jatkosodasta ja pohjoisessa erityisesti Lapin sodasta.
Näihin sotiin osallistui noin 700.000 suomalaista miestä ja naista. Meillä on yhä keskuudessamme useita satoja sotainvalideja ja noin 2700 sotaveteraania. Heidän puolisojaan ja leskiä on elossa useita tuhansia.
Marraskuussa 1939 Suomi joutui Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Kun jatkosodan jälkeen syyskuussa 1944 sotatoimet päättyivät, rauhanehdot olivat Suomelle kohtuuttomat: Lapissa menetimme Petsamon ja osan Sallasta.
Neuvostopartisaanien tappamista siviileistä ei vielä tuolloin tohdittu puhua mitään.
Rauhanehtojen mukaisesti Lapista piti karkottaa 200.000 saksalaissotilasta, jotka hetkeä aiemmin olivat olleet ystäviä ja aseveljiä. Lapin siviiliväestöstä suurin osa ja karja evakuoitiin Pohjanmaalle ja Ruotsiin.
Samaan aikaan Suomeen piti kotiuttaa 420.000 luovutetun Karjalan asukasta. Ukrainasta on paennut parin viime päivän aikana saman verran lapsia, nuoria ja äitejä.
Lapin sodassa 1944-45 saksalaiset tuhosivat muun muassa Rovaniemen lähes kokonaan. Monet lappilaiset perheet menettivät kaiken.
Ukrainan sota nostaa muistot pintaan
Kukaan ei palannut sodista tai evakosta samanlaisena kuin lähtiessään.
Erityisesti evakkojen kotiinpaluu Lappiin oli traumaattinen kokemus: tutut rakennukset eli kodit, koulut ja kirkot oli tuhottu, sillat räjäytetty, tiet miinoitettu.
Sukupolvien historia oli kadonnut, jäljellä olivat vain rauniot.
Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat (1945-1950) oppivat pärjäämisen ideologian. Monien isät olivat vammautuneet joko fyysisesti tai psyykkisesti sodissa, ja se heijastui kotien ilmapiiriin. Isät saattoivat olla arvaamattomia, väkivaltaisia, ja lapset oppivat olemaan itkemättä, piilottamaan pahaa oloaan.
Kriisit kuuluvat elämään
Meille opetetaan, että kriisit kuuluvat elämään. Lähihistoriamme on sotien ja kriisien historiaa.
Tilanne lähialueilla on jännittynyt ja heijastuu meihin kaikkiin. Meillä on yhteinen pelko siitä, että naapurissamme tapahtuu jotakin maailmanrauhaa järkyttävää ja seuraukset ovat pysyviä.
Muistisairaat ovat herkkiä ja aistivat poikkeuksellisen tarkasti tunnelmia ja tilanteita. Kun muistisairaan lähimuisti heikkenee, lapsuuden ja nuoruuden vahvat kokemukset sekoittuvat nykyhetkeen.
Meillä ei ole muuta keinoa kuin kohdata muistisairaan pelot ja ahdistukset, istutua viereen, katsoa silmiin, ottaa kädestä kiinni ja puhua Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ylireagoimatta. Vaikka oma mieli on myllerryksessä, muistisairasta ei saa jättää yksin.
Arjen rutiineista on hyvä pitää kiinni: ruokailla, ulkoilla ja nukkua niin kuin aiemminkin, sillä ne luovat turvaa meille kaikille.
Tove Janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä-satukirjassa (1960) on useita kohtia, jotka sopisivat tähän epävarmaan tilanteeseen ja muistityöhönkin:
Kun vähitellen illan hämärässä
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
ei niistä totisesti muuta näy
niin yksinäinen nyyti parka, pieni peikko
kai koetti olla suuri eikä yhtään heikko…
kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää
niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää
ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien:
en melkein yhtään pelkää nyt kun olen kiukkuinen!
Mun täytyy lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!
Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka.
Kirjoittaja Maarit Simoska on Lapin Muistiyhdistyksen muistiasiantuntija.