Muistikahvilatoiminta alkoi maaliskuussa Kemijärven Kulttuurikeskuksessa. Kahden viikon välein kohtaan lähes ne samat ikääntyneet, joilla on muistin pulmia tai jo todettu muistisairaus.
Uusia kasvoja (nyt jo ilman maskia) ja nimiä on yli kolmekymmentä, joista vasta osan yhdistän onnistuneesti oikein. Miehistä yhdellä on sama nimi kuin kuopuksellani ja yksi heistä on Sara Seppänen-fani, mutta muut menevät suloisen sekaisin.
Se onkin eräänlainen muistitesti minulle, miten palautan työmuistiini ihmisten nimet, joista osan olen tavannut ehkä kahdesti aiemmin: kuka on tänään Elli tai Marjatta.
Sitten yksi naisista sanoo, että haluaisi esittää runon isoäiti Mariasta, mutta ettei hän muista sen loppua.
Pitkän käytävän päässä
huoneessa numero satakaksitoista
asuu isoäiti Maria
– ja odottaa kirjettä ja kesää.Jo toistakymmentä vuotta
on isoäiti Maria
– odottanut samassa huoneessa.
Hän odottaa, että muistiasiantuntijana tietäisin jo tämän perusteella, kenen kirjoittama runo on kyseessä ja miten se jatkuu. Joudun myöntämään, etten tiedä, vaikka minullakin on kymmeniä runokirjoja ja osaan monia runoja ulkoa.
Me kaikki unohdamme joskus. Voit lukea aiheesta lisää tästä linkistä.
Hetken kuluttua hän muistaa lisää:
Ja kesät tulevat ja menevät. Ja isoäiti Marian kaapin päällä
kasvaa kuvapostikorttien määrä
korttien,
jotka on lähetty Firenzestä, Floridasta, Sveitsistä, Espanjasta, Keniasta
ja Nuubiasta.
Tästä linkistä voit lukea lisää muistin toiminnasta.
Jostakin syystä mieleeni palautuu Pohjolan Sanomien kesätoimittajapesti 1980-luvun lopulta ja juttureissu Sodankylään Hannuksenkartanon esittelytilaisuuteen. Hannuksenkartanossa uudistettiin pölyttyneitä vanhustenhoidon toimintatapoja, ja se oli alkuvuosinaan kansainvälisestikin kiinnostava yksikkö. Vahvat naiset eli Sisko Kiuru ja Seija Ahonen (Hauhia) halusivat luoda vanhuksille kodin, jossa jokainen sai touhuta toimintakykynsä mukaisesti.
Silloin ei vielä puhuttu kuntouttavasta työotteesta.
Haluaisin esittää runon
Pohjolan Sanomat, Sodankylä ja tämä runo, josta nainen muistaa jälleen pätkän:
Kun tulee kesä
– tulemme käymään.
Kirjoitan joskus myöhemmin.
Mikä ihme näitä yhdistää? Kunnes muistan, että minullakin on tämä runo.
Muistan aluksi, että kirjoittaja on Sodankylästä ja muistan sukunimen Hyttinen. Sitten jostakin nousee etunimi Terttu ja hänen puolisonsa Oiva, joka oli merkittävä kuntapäättäjä vuosikymmenien ajan.
Ja Terttu Hyttinen oli Pohjolan Sanomien pitkäaikainen Sodankylän aluetoimittaja. Emme tosin ehtineet työskennellä yhtä aikaa maakuntalehdessä, sillä hän oli syntynyt 1917 (1917-2014) ja jo eläkkeellä, kun itse vasta opettelin tiedottamisen alkeita.
Lupaan hankkia naiselle runon lopun, mutta sitten hän taas muistaa:
Mutta isoäiti Maria
on oppinut odottamaan.
Neljä vuosikymmentä hän kantoi
vettä joesta karjalle ja ihmisille.
Ja odotti kaivon rakentamista.Hän synnytti kaksitoista lasta
ja tunsi kipua vasta silloin,
kun lähetti lapsensa kouluun
ja maailmalle.
Kolmastoista lähtijä
oli oma aviomies
– vuodekumppani, jonka kuolema korjasi.
Mies, joka oli luvannut
kaivaa kaivon omalle maalle
heti kun talo saadaan valmiiksi.Kaksitoista työntekijää yhteiskunnalle
synnytti isoäiti Maria
päästäkseen asumaan pitkän käytävän päähän
huoneeseen numero satakaksitoista.
Ja tullakseen unohdetuksi.
Ei kaksitoista kertaa vuodessa, vaan kaksitoista kertaa
vuoden jokaisena päivänä.
Ja sitten minäkin muistan runon koskettavan lopun:
Isoäiti Maria täytti kahdeksankymmentä vuotta
kaikessa hiljaisuudessa,
koska juhlien järjestämisestä
olisi tullut vaivaa niille, joilla on kiire.Mutta kaikesta huolimatta
isoäiti Maria on onnellinen ja toiveikas ihminen.
Huoneensa yksinäisyydessä hän lukee kirjojen kirjaa
Pyhää Raamattua
ja ristii työn kovettamat sormensa
rukoukseen ja rukoilee kaikkien niiden puolesta, joita rakastaa.Joka päivä hän suorittaa pienet askareensa.
Järjestelee kuvapostikortit. Ja pyyhkii huolellisesti tomut ylioppilaskuvista.
Ja muovikukat
unohdettujen ihmisten kukat
kukkivat maljakossa.
Säilömuistissa on tallella kaikkien runojen loput, mutta niiden palauttaminen työmuistiin ei aina onnistu. Muistikahvilan yhteydessä aivoreeneissä annamme aivoille erilaisia virikkeitä, härnäämme sieltä esille monia sellaisia asioita, joita luulimme jo unohtaneemme.
Kirjoittaja Maarit Simoska toimii Lapin Muistiyhdistyksen muistiasiantuntijana.
Kuva: Canvan kuvapankki.